Eettinen kuluttaminen ja tiedonsaanti

Teetkö moraalisen valinnan, kun ostat lähikaupasta lenkkarit? Entä onko banaaninosto poliittista? Tai onko sähköyhtiön valinta ympäristökysymys? Viimeisten kymmenen vuoden aikana avomielinen kuluttaja on tullut yhä tietoisemmaksi oman ostopäätöksensä eettisistä ja poliittisista ulottuvuuksista. Kun valitset banaanimerkin, sähköyhtiön, vaatebrandin tai automerkin, annat samalla rahallisen tukesi ja hyväksyntäsi yhtiön harjoittamalle politiikalle. Tämän vuoksi kulutuspäätös on aina myös moraalinen valinta. Alipalkatulle työturvattomissa oloissa lastensa hengissäpitimiksi raatavalle äidille on täysin merkityksetöntä tiesitkö sinä hänen kurjista olosuhteistaan tuotetta ostaessasi vai et. Joka tapauksessa ostopäätökselläsi tuet tämänkaltaisten työolosuhteiden olemassaoloa. Ostamalla eettisesti reilumman tuotteen olisit tukenut sitä, että yhä useampi äiti pääsee työskentelemään tehtaaseen, jonka työolosuhteet ovat inhimillisempiä. Jopa uusliberalistisen kulutuskulttuurin sydämessä, mainostoimistoissa ja Taloussanomissa, on tiedostettu, että omatunto ja eettisyys on ostopäätöksien nouseva trendi.

Keskeinen kynnys ostopäätöksen oikeelliseksi valjastamisessa on relevantin informaation puute informaatiotulvassa. Aihetta käsittelevässä gradussa Reetta Oksanen Jyväskylän yliopistosta toteaa: “Valtaosa suomalaisista kuluttajista kuuluu hämmentyneiden ja epävarmojen kuluttajien ryhmään. He suhtautuvat eettiseen kuluttamiseen positiivisesti ja haluaisivat huomioida eettiset näkökohdat ostopäätöksissään, mutta eivät pysty tekemään sitä informaation puutteen tai ristiriitaisuuden vuoksi.” Ihmiset olisivat siis valmiita olemaan kulutuspäätöksissään eettisempiä, jos tarjolla olisi riittävän luotettavaa informaatiota asioista.

Tästä johtuen eettisetkin kulutuspäätökset tehdään useimmiten enimmäkseen mielikuviin perustuen. Esimerkiksi lenkkitossuyhtiöistä Nike on osoittanut viime vuosina vastuullisempa toimintaa kuin Reebok ja Adidas. Silti moni päätyy jälkimmäisiin eettisten mielikuvien perusteella, jotka kumpuavat kymmenen vuoden takaisista boikottikampanjoista. Yleisestikin voi sanoa, että yritysten eettinen maine ja todellisuus eivät läheskään aina eksy kulkemaan käsi kädessä. Samalla voidaan todeta, että boikottikampanjoiden menestys osoittaa, että kuluttajilla on valtaa kunhan he vain yhdistyvät.

Suomalainen siis haluaa olla vastuullinen ja informaationsaanti on tämän hetken suurin pullonkaula aikeen toteutuksessa. Tällöin voisi ajatella, että valtiolla olisi suoranainen velvollisuus kuluttajan palvelemiseksi. Valtion rahoittama riippumaton tutkimuslaitos, joka tarjoaisi helpostisaatavaa informaatiota siitä, mitkä tuotteet ovat eettisesti kestäviä ja mitkä eivät, olisi nykykansalaisten palvelemista parhaimmillaan. Onneksi sitä odotellessakin on eettiseksi pyrkivälle kuluttajalle olemassa vaihtoehtoja.

Sinun tulee kuluttaa eettisemmin mutta mistä saisi relevanttia informaatiota? Suomen Kuluttajaliitto on aloittanut projektin, jossa pyritään luomaan tietokanta, johon kerätään kattavasti informaatiota eettisestä ja ympäristöystävällisestä kuluttamisesta. Sitä odotellessa kotimaisen vastauksen tarjoaa: http://www.eettinenkuluttaja.net/ Sivusto on vapaaehtoisvoimin toimiva paikka, josta voi käydä tarkistamassa mitä lenkkitossumerkkiä, ruokakauppaa tai kännykkämerkkiä suosia, jos haluaa toimia eettisesti kestävällä tavalla.

Kansainvälisesti eräs luotettu lähde tuntuu olevan brittiläinen Ethical Consumer - lehti, joka tarjoaa jokaisessa numerossa ostajan oppaita, jotka pisteyttävät erilaisia tuotemerkkejä deodoranteista suklaapatukoihin näiden eettisyyden mukaan. Näistä osa on vapaasti saatavilla osoitteesta: http://www.ethiscore.org/

Myös Responsible Shopper tarjoaa kohtuullisen paljon tietoa erilaisista isoista brändeistä. Muita kansainvälisiä järjestöjä, jotka pisteyttävät yrityksiä näiden eettisyyden mukaan ovat mm. Corporate Critic sekä Transnationale. Ongelma kolmessa viimeisessä on, että ne tuntuvat keskittyvän vain yhtiöiden epäkohtiin mutta eivät paljoakaan tarjoa tietoa positiivisista askelista kohti eettisyyttä mitä monet isot brändit ovat kuitenkin viime vuosina tehneet.

Kaupatkin alkavat aktivoitua. Reilun Kaupan tuotteilta eivät paatuneimmatkaan porvarit ole voineet välttyä. Ekokauppa Ruohonjuuri tarjoaa nettikaupassaan eettisiä tuotteita ja ulkomaisiakin nettikauppoja löytyy. Hyväntekeväisyyslahjoja taasen tarjoavat niin Kirkon Ulkomaanapu, Worldvision kuin moni muukin. Euroopassa yhä useampi suuri elintarvikeketju haluaa ottaa näkyvää roolia vastuullisuudessa. Esimerkiksi Briteissä Tesco on kertonut hiilimerkitsevänsä kaikki 70 000 myytävää tuotettaan, jotta ostaja voi arvioida niiden vaikutuksen ilmastoon. Suomessa Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Kuluttajatutkimuskeskus ja viisi elintarvikealan yritystä (Kesko, Fazer, Raisio, HK ja Suomen Rehu) rakentavat yhteisessä tutkimushankkeessa sisältöä vastuulliselle elintarviketeollisuudessa.

Nykykuluttaja on valmis olemaan eettinen, kunhan siitä ei koidu mitään lisähaittaa hänelle itselleen. Onneksi tietoa on jatkuvasti enemmän saatavilla ja tiedonsaanti ei aina ole kuin muutaman klikkauksen päässä.

Perehtymisen arvoisia lähteitä:

Gradu: Suomalaisten kuluttajien suhtautuminen eettiseen kaupankäyntiin ja Reilun Kaupan tuotteisiin:www.reilukauppa.fi/cms/img/text/283/Reetta_Oksanen,_pro_gradu_2002.pdf

http://www.eettinenkuluttaja.net/

http://en.wikipedia.org/wiki/Ethical_consumerism

http://www.kaventajat.fi/

http://www.ethicalconsumer.org.uk/

http://www.ethiscore.org/

http://www.consumersinternational.org/

Sähkönkuluttamisessa ympäristöystävällisyyden lisäys on helppoa: http://www.vaihdavirtaa.net/

Myös sijoittamista voi pyrkiä harrastamaan eettisesti: http://en.wikipedia.org/wiki/Socially_responsible_investing

Hyväntekeväisyyskin on tavallaan eettistä kuluttamista. Varsinkin, jos se korvaa kulutustavaralahjoja: http://www.kua.fi/toisenlainenlahja/

Mielenkiintoinen hyväntekeväisyysprojekti: http://www.realitycharity.com/

Hallitusohjelma: yleiskatsaus poliittiseen puheeseen

Hallitusohjelma on paperi, jossa hallitusneuvotteluihin osallistuneet puolueet sopivat yhteisen maaperän tulevalle hallituskaudelle. Julkinen tila otti tehtäväkseen hieman syventyä hallituksen ohjelmaan, ja aloitamme juttusarjan valottamalla periaatteita, joita paperin taustalla vaikuttaa.

Voidaan sanoa, että hallitusohjelma on ikäänkuin se poliittinen filosofia, jota valtioneuvosto tulee noudattamaan seuraavat neljä vuotta: siinä määritellään, mitä ‘politiikka’ tulee hallitukselle tarkoittamaan. Hallitusohjelmassa jaetaan tulevan hallituskauden politiikka osa-alueisiin, varmistetaan että hallituspuolueet jakavat samat käsitykset päämääristä ja keinoista riittävästi osallistuakseen hallitustyöhön, ja linjataan muutamat keskeiset sisällöt toteutettavaksi.

Hallitusohjelma on poliittista puhetta alastomimmillaan; jos osaa lukea hallitusohjelmaa, ymmärtää jotain olennaista poliitikkojen puhetyylistä. Itse löysimme siitä kolmen eri lajin tai tyylin puhetta: (a) käytännön toteutussuunnitelmia ja linjauksia, (b) arvopuhetta, ja (c) määrittelevää tai valtaa käyttävää puhetta. Näillä kaikilla puhetyyleillä tuntuisi olevan oma tarkoituksensa, joita esittelemme.

Esimerkki 1.: “Yritysverotuksen pohja pidetään tiiviinä ja pidättäydytään suomalaisten yritysten kilpailukykyä vaarantavista muutoksista.”

Käytännön linjaukset (a) ovat myönnytys eturyhmille ja äänestäjille. Tuntuisi, kuin niillä varmistettaisiin, että puolueita rahoittavat tahot kokevat saavansa tilaamansa, ja etteivät äänestäjät koe tulevansa (liikaa?) petetyiksi. Konkretia hallitusohjelmassa on eräänlaista tyynnyttelyä.

Tämä on ns. päivänvalossa tehtyä politiikkaa; tuore hallitus julistaa kovaan ääneen, mitä se aikoo pääpiirteittäin tehdä. Kansalaisen kannalta huolestuttavaa onkin kaikki se, mitä jätetään hallitusohjelman ulkopuolelle, ja toisaalta se, mitä kaikkea hallitusohjelmaan sisältyy ilmisanotun lisäksi. Voidaankin puhua sen hiljaisuuden merkityksestä, joka vallitsee sanojen välillä.

Esimerkki 2.: “Sinivihreän hallitusohjelman yhdistäviä arvoja ovat ihmisen ja luonnon tasapaino, vastuu ja vapaus, välittäminen ja kannustaminen sekä sivistys ja osaaminen.”

Arvopuheen (b) tarkoitus puolestaan tuntuisi olevan kaksinainen: toisaalta se on kansalaisiin kohdistettua retoriikkaa, jolla vakuutellaan hyvää tahtoa, ja toisaalta hallituksen sisäisten rivien tiivistämistä. Hieman samaan tapaan kuin yrityksissä, hallitusohjelman arvojulistusten tarkoitus on luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta, pikemminkin kuin kertoa siitä, mihin aidosti pyritään.

Julkilausutun ja ehkä hivenen lattealta vaikuttavan arvopuheen lisäksi voidaan löytää arvopuhetta, joka on piiloitettu rivien väliin. Tässä kyse on pitkäjänteisemmästä eturyhmäpolitiikasta, jolla pyritään varmistamaan hallitukseen osallistuvien puolueiden toimintaedellytykset. Salakuljettamalla ohjelmaan arvolatautuneita käsitteitä (”kilpailukyky”, “luovuus”, “vastuullisuus”…) hallituspoliitikot voivat myöhemmin perustella harjoittamaansa, mahdollisesti kapeakatseista, eturyhmäpolitiikkaa hallitusohjelmalla. Ja mitä hämärämpiä nämä käsitteet ovat, sitä helpommaksi eturyhmäpolitikointi tietenkin tulee. BS-bingo julistetaan avatuksi!

Esimerkki 3.: “Kansantalouden tuottavuuden ja kilpailukyvyn parantaminen edellyttää laaja-alaisen innovaatiopolitiikan tehostamista.”

Niin sanottu määrittelevä puhe (c), jota ohjelmasta voi bongata, on kenties petollisin tai salakavalin näistä poliittisen puheen tyyleistä. Sitä tapahtuu useilla tasoilla: ensinnäkin silloin, kun määritellään rajoja eri politiikkojen välillä (esim. ympäristöpolitiikka erotettuna ilmasto- ja energiapolitiikasta), ja toisaalta silloin, kun halutaan määritellä asioita tietyn politiikan sisällä.

Määrittelevä puhe on tyypillisesti kyseessä silloin, kun katsotaan yhden asian “tarkoittavan” tai “edellyttävän” jotain toista asiaa; esimerkiksi, jos ilmastonmuutoksen torjuminen “edellyttää” ydinvoiman lisärakentamista. Määrittelevässä puheessa näkyy parhaiten se, miten poliitiikassa käytetään valtaa: niputtamalla ennen toisiinsa kuulumattomia asioita yhteen, tai erottamalla ennen yhteenkuuluneet asiat toisistaan. Tällainen määrittelyvallan käyttö tapahtuu ennen poliittista päätöksentekoa, ja siten vaikuttaa vahvasti päätöksenteon lopputulokseen.

Omnis affirmatio est negatio, eli yhden asian myöntäminen tarkoittaa helposti jonkun toisen asian kieltämistä. Siksi kansalaisen näkökulmasta onkin erityisen kiinnostavaa, mitä tällainen määrittelevä puhe sulkee pois - esimerkiksi jos joku yksilönvapauteen vaikuttava asia määritellään ‘tärkeäksi arvoksi’, tarkoittaako se, ettei kyseessä ole kuitenkaan oikeus, eli millään taholla ei ole erityistä velvollisuutta sen toteutumisen valvomiseen?

Tällaisella evästyksellä toivommekin mahdollisimman monen lukaisevan hallitusohjelman läpi, mielessään kysymys: mitä tämä puhe tarkoittaa?

Markus Neuvonen

Hajahuomioita

Tuoreen sinivihreän hallituksen hallitusohjelma julkistettiin vastikään. Tulevan hallituskauden yleisiä periaatteita linjannut paperi on netissä vapaasti ladattavissa.

Julkinen tila toivoo lukijoitaan lukemaan ohjelman, ja osallistumaan sen arviointiin. Kehotamme lukijaa kiinnittämään huomiota erityisesti ensimmäisen sivun hallitusohjelman keskeisiä arvoja kiteyttävään otsikkoon “Vastuullinen, välittävä ja kannustava Suomi”, ja vertaamaan sitä innovaatioguru Pekka Himasen vuonna 2004 eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle tuottamaan raporttiin. Yhdennäköisyys saattaa häiritä tarkkaavaista lukijaa.

Esipuheen Himasen vuoden 2004 raporttiin on kirjoittanut uunituore valtionvarainministeri Jyrki Katainen, silloinen tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja. Nyt porvarihallituksen hallitusohjelmaan on kirjattu Raimo Sailaksen tiskin alta yllätyksenä tempaisema huippuyliopistohanke; ja Himanen ennätti tuoreessa Suomalainen unelma -raportissaan liputtaa hankkeen mielekkyyttä. Näyttää siis vahvasti siltä, että hanke toteutetaan.

Julkisen tilan toimitus syventyy parhaillaan neljään keskeiseen asiakirjaan: hallitusohjelmaan, Sailaksen paperiin sekä Himasen kahteen raporttiin. Hallitusohjelmasta on tekeillä lyhyehkö juttusarja, jossa eri kirjoittajat etsivät näkökulmia ohjelmaan, sen sisältöihin ja taustalla vaikuttaviin arvoihin. Lisäksi tarkoitus olisi tarjota oikeudenmukainen arvio Himasen innovaatiopolitiikasta ja sen käyttötavoista. Stay tuned. Toivomme keskustelua!

***

Hauskana uutisena ympäristöjärjestö Dodon hanke Tuunaa edustajasi.

Tarkoitus on huudattaa Huuto.netissä kansanedustajille yksi kappale Al Goren elokuvaa Epämiellyttävä totuus. Mikäli uskot jonkun edustajan olevan ilmastokysymyksissä tuunaamisen tarpeessa, nyt voit käyttää ääntäsi myös huutamiseen! Aikaa huutokauppaan osallistumiseen on 30.4. asti.

Sinne ja takaisin (nuoren Joakimin toiviomatka vaaliuurnille)

Nuoret eivät äänestä. Nuoret ovat flegmaattisia, tylsiä ja kadottaneet otteen yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja ehkä elämään ylipäätänsäkin. Nuoret leikkivät mutanttininjakilpikonnilla, imppaavat liuottimia ja töljöttävät O.C.:ta kun pitäisi kantaa kortensa kekoon yhteisen hyvän puolesta.

Maalisvaaleissa äänestyprosentti jäi alle seitsemänkymmenen. Nuorten äänestysprosentti on opetusministeriön tilastojen mukaan ollut viime vuosien vaaleissa 10-15 prosenttia pienempi kuin yleinen äänestysprosentti. Viime kunnallisvaaleissa nuorista äänioikeuttaan käytti 36 prosenttia ja vuoden 2003 vaaleissa 54 prosenttia. On siis varsin mahdollista, että tänä vuonna nuorista äänioikeuttaan käyttäneet ovat vähemmistö. Julkinen tila yritti paneutua aiheeseen ja tutkia, mikä mättää vai mättääkö mikään nuorten ja politiikan suhteessa.

Haastettelimme vaaliuurnille ensimmäistä kertaa elämässään astellutta Joakimia sekä ennen että jälkeen ensimmäisen äänestyskerran. Haastateltavamme on nuori lukiolainen Uudeltamaalta. Cafe Javassa istuva miellyttävä nuorukainen vaikuttaa humanistisiin aineisiin viehtyneeltä taidelukiolaiselta. Vastaukset ovat lyhyehköjä, mutta politiikka aiheena ei tunnu Joakimille vieraalta. Mikä on saanut selvästikin kirkasjärkisen Joakimin vakuuttumaan äänestysinstituution hyödyllisyydestä omille elämänprojekteilleen tai yhteisölle, jonka osaksi hän itsensä tuntee?

ENNEN VAALEJA

Joakim kuvailee suhdettaan politiikkaan etäiseksi. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kiinnostanut aiemmin ja kiinnostaa jossain määrin edelleen, “mutta ei oikein jaksa kuitenkaan innostua sillai”, hän toteaa. “Yhteiskunnallisen vaikuttamisen pitää juuri lähteä sisältä. Pitää olla tarve vaikuttaa asioihin ja halua tehdä töitä sen eteen. Tuntuu, etteivät kaikki ole ehdolla ensisijaisesti vaikuttamisen takia, vaan ihmisillä on henkilökohtaisia päämääriä, joiden takia haluavat eduskuntaan.”

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen samastuu puoluepolitiikkaan ja Arkadianmäkeen. “Luulen, että vaikutusmahdollisuudet eduskunnan ulkopuolella ovat aika vähäiset. Toki voi järjestää jotain jättimielenosoituksia, joilla saa avattua puolueiden korvia. Kuitenkin epäsuorasti kaikki menee puolueiden kautta. Eduskunnassahan päätökset kuitenkin tehdään.”

“Äänestäminen on varmasti helpoin keino vaikuttaa yhteiskuntaan. Se vaatii vain vähän oma-aloitteisuutta ja on avoin kaikille täysi-ikäisille. Se on mielestäni hyvä käyttää hyväkseen.”

Pidätkö äänestämistä itsestäänselvyytenä? “Ei se ole itsestään selvää, mutta se on kansalaisvelvollisuus kuitenkin. Vaikka en tunnekaan, että voisi sillä omalla äänellä vaikuttaa johonkin, niin mun mielestä olisi hyvä jos kävisi äänestämässä. Kotona on puhuttu äänestämisestä tai politiikasta aika vähän. On oikeastaan itsestäänselvyys, että vanhempani äänestävät kokoomusta. Viimeksi isoisä sanoi, että Matti Vanhanen on hyvä mies, mutta väärästä puolueesta.”

Joakimilla ei ollut ehdokasta valmiina vielä vaalipäivän aattona, mutta hän korosti ehdokkaan omia mielipiteitä valinnan kriteerinä. “Ehdokkaan omat mielipiteet vaikuttavat. Mulle ei ole väliä sillä, mistä puolueesta ehdokas tulee. Omat mielipiteet ovat tärkeitä.”

Puoluekanta ei siis vaikuta mitenkään ehdokkaan valintaan? “Ei. Olen avoin siinä mielessä. En ole oikein sisäistänyt tätä puoluesysteemiä muutenkaan.”

Vaikka Joakimin vanhemmat äänestävät puoluetta, Joakimille ajatus puolueen äänestämisestä tuntuu vieraalta. Tämä tuntuu kulkevan linjassa yhteiskuntatieteilijöiden jo pitkään seuraaman puoluesidonnaisuuden laskun kanssa. Puoluepolitiikka on ollut aiemmin tiukasti sidoksissa etujärjestöihin ja puoluekanta on ollut monille ihmisille osa identiteettiä. 1900-luvun uudet liikkeet ympäristöliikkeestä feminismiin saivat kannatusta ihmisryhmiltä, jotka eivät olleet sisäisesti yhtä homogeenisia kuin tehdaskapitalismin luomien eturyhmien aikana. Uudet ideologiat eivät ole yhtä totalisoivia kuin vanhat poliittiset oppijärjestelmät, ja on arvioitu, etteivät ihmiset ole enää yhtä halukkaita sitoutumaan pysyvästi puolueisiin tai muihin oppisuuntiin sosio-ekonomisen statuksensa edellyttämällä tavalla. Puoluesidonnaisuuden kuolema saattaa olla vielä kaukana, mutta harva enää perustaa identiteettiään puoluepoliittisten linjausten varaan.

Joakimin lukiossa politiikka ei ole esillä arkikeskustelussa. Jonkinlaista kahtiajakautumista polittiisesti aktiivisempien ja passiivisempien nuorten välillä on. Joakim kertoo osan oppilaista olevan sitoutuneita puolueisiin ja he myös puhuvat politiikasta keskenään, mutta yleensä nuoria ei tunnu sen ihmeemmin politiikka kiinnostavan. Joakim ei kuitenkaan näe ongelmaa siinä, ettei politiikka kiinnosta valtaosaa nuorista. “Niin kauan kuin pyörät pyörii, niin ei kai siinä ole mitään ongelmaa.”

Joakim kieltää, että politiikan kieli olisi vaikeaa ja etäännytettyä. “En ole kovin paljoa seurannut, mutta kyllä mun mielestä asiat käyvät ilmi ymmärrettävästi politiikan puheenvuoroissa.” Joakim edustaa lukiolaisena suomalaisnuorten koulutetumpaa puolta, ja äänestäjänä yhteiskunnallisesti aktiivisempaa puoliskoa. Kuitenkin Joakim tyrmäsi kaikki värittyneet kysymykset poliittisen puheen vaikeudesta.

VAALIEN JÄLKEEN

Olitko tyytyväinen saamaasi informaatioon ehdokkaista ja puolueista?

“Ehdokkaista ja puolueista saamani tiedot olivat vähäisiä omalta osalta, mutta uskon että jos allekirjoittanut olisi osoittanut korkeampaa aktiivisuutta ja kiinnostusta aihetta kohtaan tietoa olisi varmasti löytynyt helposti paljon enemmänkin. Eli kaikesta tyytymättömyydestä voin syyttää itseäni tässä tapauksessa.”

Katsoitko vaalilähetystä telkkarista?

“Vaalilähetyksiä tuli katsottua muutamaan otteeseen. Mielenkiinto ohjasi katsomaan ja useimmat vaalilähetyksistä osoittautuivat mielenkiinnon arvoisiksi. Ne auttoivat valottamaan puolueiden näkemyksiä. Vaalilähetyksen puutteiksi voisi laskea että lähes kaikissa keskusteluissa olivat läsnä ainoastaan puheenjohtajat silloisista vallinneista eduskuntapuolueista. Pienemmät vaihtoehtopuolueet jäivät näin varjoon, mikä korosti niiden altavastaajanasemaa. Muistan yhden YLE:n vaalikeskustelun, jossa oli läsnä edustajia useasta pienemmästä puolueesta. Tällöinkin pikkupuolueet saivat tulla toimeen keskenään suurempien puolueiden loistaessa poissaolollaan “vähäisempien” vastustajiensa seurassa.”

Jäikö fiilis, että oikeasti vaikutit johonkin äänestäessäsi?

“Erityistä vaikuttamisen tunnetta lähes mekaaninen äänestystilaisuus ei tuottanut. Tunnen kuitenkin kantaneeni oman korteni kekoon. Vaikka yhdellä äänellä ei olekaan yleensä äänestystuoksen kannalta mitään merkitystä, on silti sekin ääni toimivan kokonaisuuden kannalta merkityksellinen. Jälkeenpäin tämä idea on alkanut myös toimia tunnetasolla. Haluan jatkossakin äänestämällä vaikuttaa yhteiskunnan toimintaan.”

Miltä tuntui, kun oma ehdokas meni läpi?

“Oman ehdokkaan läpipääsy ei myöskään aiheuttanut kummempia tuntemuksia. Päällimmäisenä mielessä oli ajatus oman ensikertalaisen välinpitämätön äänestyskäyttäytyminen. Ehdokas tuli valittua viime hetkellä äänestyskopin seinän ehdokaslistasta suurpiirteisen puoluekannan perusteella. Jälkeenpäin harmitti etten itse vaivautunut tutustumaan ehdokkaisiin tarkemmin etukäteen.”

Millä tavalla kokemusta politiikasta ja osallistumisesta voisi parantaa?

“Kokemusta ja osallistumista politiikkaan voisi nimenomaan parantaa lisäämällä omaa aktiivisuutta ja, jos mahdollista, kiinnostusta politiikkaa kohtaan.”

Aiotko äänestää seuraavissa vaaleissa?

“Aion ehdottomasti jatkaa vaaleissa äänestämistä, koska haluan tuntea olevani yhteiskunnan vaikutusvaltainen jäsen ja jos sama tapaus auttaa täyttämään myös kansalaisen velvollisuuteni, niin pelihän on selvä. Tulevaisuudessa tosin haluan paneutua enemmän vaalien ja ehdokkaiden teemoihin etukäteen.

JÄLKIVIISASTELUJA

Haastattelussa tuli esille muutamia mielenkiintoisia ajatuksia, jotka ehkä avaavat kysymystä politiikan suhteesta meihin kansalaisiin.

Joakim kertoi ensimmäisessä haastattelussa, että ehdokkaan puoluekanta on täysin yhdentekevä. Silti lopullinen ehdokas löytyi “suurpiirteisen puoluekannan perusteella”. Puolueisiin on kiinnittynyt arvoja, ja tässä mielessä vastakkainasettelun aika ei ehkä täysin olekaan ohi. Tämä ei vielä tietenkään todista perinteisen vasemmisto-oikeisto -jaon mielekkyyttä, mutta puolueet yhä toteuttavat tarkoitustaan arvojen kantajina, joihin äänestäjät identifioituvat enemmän tai vähemmän. Yhteiskuntaluokat eivät ole enää yhtä näkyvä ilmiö, kuin entisessä tehdaskapitalismissa. Eettiset valinnat ja arvopäämäärät jakavat ihmisiä kuitenkin edelleen. Myös luokkayhteiskunta määrittelee itseään uudella tavalla. Jako omistavan luokan ja duunareiden välillä on ehkä menneisyyttä, mutta uudet jakolinjat syntyvät vaikkapa vakinaisten työntekijöiden ja pätkätyöläisten välillä - ja samalla tavalla ansiosidonnaista päivärahaa saavien ja pelkällä peruspäivärahalla toimeentulevien välillä.

Myös instituutioiden osana olemisen aiheuttama emotionaalinen kiinnittyminen yhteiskuntaan oli aihe, jota haastattelussa sivuttiin. “Jokainen ääni on kokonaisuuden kannalta tärkeä”, kuten Joakim sanoi. Yhteiskunta nähdään toiminnallisena kokonaisuutena, jossa jokaisen yksilön panos on tarpeellinen. Siispä WOW-klaania, karatekavereita tai muuta uusheimoa laajemmista sosiaalisista kiinnikkeistä puhuminen on ainakin jossain määrin vielä mielekästä.

Joakim ei pitänyt poliittista keskustelua niin etäännytettynä ja vaikeana, että siitä olisi ylitsepääsemättömän vaikea päästä kiinni. Mahdollisesti ongelma ei olekaan kielessä vaan yksimielisyydeksi naamioidussa vallankäytössä, joka tekee politiikasta merkityksetöntä. Tällainen ajatus tulee helposti esille kun puhutaan valtiosta laivana, jota luovitaan karikoiden läpi avoimemmille vesille. Laivan kapteenilta odotetaan suoritusta, johon ei liity arvovalintoja. Karille ajamista ei katsota arvovalinnaksi vaan epäonnistumiseksi. Ajatus politiikan merkityksettömyydestä kiteytyy lauseeseen: “niin kauan kuin pyörät pyörii, ei ole mitään ongelmaa”. Poliittinen toimijuus nähdään reaktiivisena toimintana, jonka ajatus kiteytyy polkupyörämatkaan, jonka pointtina on se, että yritetään väistää vastaan tulevat kivet ja kannot. Sen sijaan politiikka voitaisiin nähdä myös matkan suunnitteluna - eväiden pakkaamissena ja määräänpään valintana.

Kalle Videnoja

Kaupallisen huippuyliopiston rinnalle Sivistyksellinen huippuyliopisto

[Kirjoitus julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla perjantaina 6.4.2007]

Kysymys huippuyliopistosta on nyt vahvasti pinnalla. TKK:n, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun rehtorit tukevat kaikki Sailaksen työryhmän ehdottamaa yhdistymistä uudeksi ‘huippuyliopistoksi’. Tämä kaupallinen huippuyliopisto olisi Suomen vastaus globalisaation lisäämään kilpailuun huippuosaamisesta. Sillä on selkeä visio: “Suomen kilpailukyvyn kehitys”. Sen olemassaoloa perustellaan sillä, että se on pitkällä aikavälillä kannattava, ellei peräti välttämätön investointi Suomemme taloudelle ja sitä kautta nykymuotoisen hyvinvointivaltion säilyttämiselle. Vaikuttaa siltä, että Suomi tarvitsee tällaisen kaupallisen huippuyliopiston. Samaan aikaan näen, että Suomi tarvitsee sen vastapainoksi myös toisenlaisen huippuyliopiston, kutsuttakoon sitä ’sivistykselliseksi huippuyliopistoksi’.

Sivistyksellisen huippuyliopiston olemassaolon oikeutus ei ole aivan yhtä yksiselitteinen. Vaikka sillä on merkittävä osansa Suomen talouden kehittymisessä, ei tämä ole sen olemisen ydin. Sen olemassaolon oikeutukseen päästään käsiksi kääntämällä kysymyksenasettelu toisinpäin. Kun valtio kysyy yliopistolta sen olemassaolon oikeutusta, kuuluu yliopiston vastata, että idea nykymuotoisesta valtiosta kehitettiin yliopistoissa. Kun markkinat kysyvät yliopiston hyötyä, yliopisto muistuttaa, että ajatus markkinataloudesta syntyi yliopistojen tutkijankamareissa. Tai kun Suomi pohtii yliopiston funktiota, on tiedostettava, että yliopiston piirissä luotiin ajatukset suomalaisuudesta, yhtenäisestä suomen kansasta ja itsenäisestä Suomesta. Suomen valtiota, Suomen nykymuotoista taloutta tai Suomen kansaa ei olisi olemassa ilman yliopistoa.

Yliopisto on siis ensi sijassa paikka, jota ei tule arvottaa oman aikamme kriteereillä. Tämä johtuu siitä, että yliopiston perusluonne on ylittää nämä nykymuotoisen ajattelun ehdot. Yliopisto on paikka, joka luo uusia tapoja hahmottaa maailmaamme ja uusia kriteereitä arvottaa sitä. Se luo edellytykset uudenlaisille maailmantulkinnoille. Omaan aikaamme kuuluu kiinteästi asioiden alistaminen taloudellisten tehokkuusmittarien arvioitaviksi. Yliopiston rooli ei ole alistua näihin mittareihin, vaan nostaa esiin arvokeskustelu näiden mittareiden soveltuvuudesta eri elämänaloille. Esimerkiksi ympäristötietoisuus on hiljalleen hiipinyt osaksi arkipäiväämme ja erilaisten hankkeiden arviointikriteereitä. Kuitenkin ennen kuin suuri yleisö ja päättäjät heräsivät ajattelemaan ympäristöasioita, oli yliopistollisissa piireissä tehty vuosikymmeniä myyräntyötä asian esiintuomiseksi ja tutkimiseksi. Nämä tutkimukset ja hankkeet, joiden oli vaikea aluksi osoittaa omaa hyödyllisyyttään, muuttivat lopulta ajattelutapaamme uusiin suuntiin. Tutkimus, joka taas voi tulevaisuudessa murtaa ajattelumme ja yhteiskunnalliset visiomme uusille urille on onnellisuusekonomia, joka haastaa liikaa talouteen keskittyviä hyvinvoinnin mittareita ja päätöksentekoamme.

Sivistyksellisen huippuyliopiston rooliin luonnollisin kandidaatti on itseoikeutetusti Helsingin Yliopisto, kansainvälisissä arvioissa maamme korkeimmalle arvostettu yliopisto. Astuakseen näihin saappaisiin, on sen kirkastettava ydintään ja luotava selkeämpi visio olemassaolostaan. Sen on rohkeammin sanouduttava irti talouselämän palvelijan roolista ja tiedostettava ydintehtävänsä: löytää uusia perspektiivejä maailmaamme. Tämän takia sen tulee pystyä toimimaan mahdollisimman riippumattomana oman aikamme tulosmittauksista ja kriteereistä; sen tehtävä on luoda uusia kriteereitä. Ollakseen ‘uuden ajattelun huippuyliopisto’, on Helsingin Yliopistoa kehitettävä lyhyen tähtäimen tulokseen perustuvasta rahoituksesta riippumattomampaan suuntaan. Söderman (HS 28.3) perusteleekin Helsingin Yliopiston nykyistä menestystä sillä, että se lukuisten itsenäisten rahastojensa ansiosta on vähemmän valtion tilivirasto kuin muut yliopistot. Uuden paradigman luovia innovaatioita syntyy vain olosuhteissa, joissa lahjakkaille tutkijoille kyetään tarjoamaan tutkimusrauha kaikennäköisestä kvartaalitulosvastuusta. Vain tällaisissa oloissa syntyy ajatuksellisia innovaatioita kuten demokratia, vallan kolmijako, ihmisoikeus-ajattelu, markkinatalous tai sosiaaliturva.

Yhden huippuyliopiston mallin sijaan olisi pitkänäköisempää ajatella kahden huippuyliopiston mallia. Ensimmäisen ydin on nykyisenmuotoisen yhteiskunnan ylläpito kilpailukykymme parantamisen avulla. Toisen ydin on uudenlaisten yhteiskunnallisten visioiden ja ajattelun luonti. Ei riitä, että yhteiskunnallemme luodaan tehokas moottori viemään sitä eteenpäin.

Tarvitaan myös nykyisestä suunnasta riippumattomia tahoja, jotka kykenevät arvioimaan kriittisesti vallitsevaa suuntaa ja luomaan Pekka Himasen (HS 29.3) peräänkuuluttamaa suomalaista unelmaa. Kansakunta tarvitsee paitsi vahvan elinkeinoelämän luomaan resursseja yhteisen vision toteuttamiseen, myös viisaita miehiä ja naisia luomaan tämän yhteisen vision, jonka puolesta tehdä työtä.

Kulissien takaa riman alle?

Opetusministeriössä osataan sammutetuin lyhdyin junailu nähtävästi jo kokemuksen pönkittämällä rutiinilla. Tarkoitus pyhittää keinot, eli vanha kunnon Machiavelli taisi nostaa päätään hallituskauden viime metreillä.

Vaalien aiheuttama mediamylläkkä toimi ovelana harhautuksena, kun (pahasti vanhentunut) kuvaohjelmia koskeva laki ulotettiin koskemaan myös internetin ns. Video-On-Demand -palveluita, tyyppiesimerkkinä kansainväliset palvelut Google Video ja YouTube. Laki velvoittaa kotimaisen palveluntarjoajan tarkastuttamaan elokuva-aineistonsa opetusministeriön alaisessa Valtion elokuvatarkastamossa sopivan ikärajaluokituksen toivossa. Tämän sinänsä merkittävän pikku metkun läpimenoa tuskin noteerattiin mediassa.

Perusteena VOD-aineiston sensuurille on lasten ja alaikäisten suojeleminen näille soveltumattomalta aineistolta. Elokuvatarkastamon tiedote kertoo, että velvoitteesta vapautettuja ovat aineistot:

1) jotka on valmistettu yksinomaan koulutusta tai muuta sivistyksellistä tarkoitusta, tieteellistä tutkimusta tai harrastustoimintaa varten;

2) jotka on valmistettu yksinomaan markkinointia varten, lukuun ottamatta kuvaohjelman markkinointia alle 18-vuotiaille;

3) jotka sisältävät yksinomaan tai pääasiallisesti musiikkiesityksiä taikka toisinnoksia kulttuuri-, urheilu- tai liikuntatapahtumista tai hartaustilaisuuksista taikka muista vastaavista tilaisuuksista ja tapahtumista;

4) jotka sisältävät yksinomaan ajan­kohtaista uutisaineistoa;

5) jotka sisältävät kaikenikäisille lap­sille sopivia animaatio-, leikki-, askartelu- tai muita vastaavia esityksiä; tai

6) joissa käsitellään matkailua, ympäristöä tai niihin verrattavia aiheita.

…Sillä ehdolla, etteivät ne sisällä lapsille haitallista aineistoa.

Tausta-ajatus on sinänsä ymmärrettävä. Liikkuvan kuvan tuottaminen ja levittäminen on helpottunut radikaalisti viime vuosina, periaatteessa kenellä tahansa on mahdollisuus laittaa viedoitansa internettiin suuren yleisön jakeluun. Mikään ei takaa, että videot vastaisivat käsityksiä sovinnaisuudesta, hyvästä mausta tai edes laillisuudesta. IPTV selvästi haastaa perinteisen elokuvasensuurin.

Silti toimenpiteenä tällainen vanhentuneen kuvaohjelmalain laajentaminen on arveluttava, ensisijaisesti kolmesta syystä: a) sen sovellusalan epäselvyys, b) sen seuraukset kansalaisten ilmaisunvapaudelle, ja c) käsitteelliset hämäryydet sen perusteluissa.

Ensinnäkin, “tilausvideopalvelu” elokuvatarkastamon määritelmän mukaan tarkoittaa mitä hyvänsä “– kuvaohjelman ja sen ohjelmasisällön pitämistä televerkon välityksellä yleisön saatavilla.” Tarkoittaako tämä, että jokainen suomalainen esim. videoblogia tai kuvamateriaalia blogissaan pitävä on velvoitettu tarkastuttamaan sisällöt VETissä omalla kustannuksellaan, sikäli että sisältö ei mahdu täysin yksiselitteisesti yllä siteerattuun kriteeristöön? Kysymys herää, kenen todistustaakkana on selitellä, mahtuvatko sisällöt ym. kriteereihin. Ja mikäli pitää blogia tai palvelua ulkomaisella palvelimella, syntyykö tästä porsaanreikä, ja jos syntyy, kuinka tehokkaana toimenpiteenä tätä vain kotimaisiin palvelimiin kohdistuvaa ennakkosensuuria voidaan pitää?

Toiseksi, tarkastuspykälä asettaa rajoja kansalaisten sananvapaudelle. Aiemmin TV- ja elokuvatuotantoyhtiöt ovat toimineet portinvartijoina videokuvamateriaalin levittämiselle; internetin, blogien ja vod-palveluiden kuten YouTube kautta kenelle tahasa avautui mahdollisuus levittää videokuvaa. Nyt voimaan tullut säädös asettaa taloudelliset ja tekniset rajat, ja vaikeuttaa julkaisua: kuvapalvelun esittäjän on voitava mm. estää alaikäisiä katsomasta kuvatallenteita.

Erityien absurdia tästä tekee se, että esimerkiksi televisio-ohjelmat ovat lain mukaan enimmäkseen vapautettuja tästä ennakkotarkastuksesta (koska kuuluvat liikenne- ja viestintäministeriön toimialaan).

Kolmanneksi, “sisällön haitallisuus lapselle” on kaikkea muuta kuin selkeä käsite. Raaka väkivalta ja pornografia ovat jota kuinkin selkeitä tapauksia, mutta mitä muilla sisällöillä aiheutettu “vahinko” tarkkaan ottaen tarkoittaa, ja kenen taakkana se on todistaa? Rajanveto “vahingollisen” ja “ei-vahingollisen” välillä on hankalaa, ellei mahdotonta. Ajatuksena on hieman vaikea hyväksyä, että jonkun esim. 13-vuotiaan kasvatus tai mielenterveys voi järkkyä sellaisesta kuvamateriaalista, joka ei ole raakaa väkivaltaa tai pornografiaa. Kysymys on avoin: kenellä todella on lopullinen vastuu siitä, minkälaisille sisällöille vaikutteille alttiit alaikäiset altistuvat? Vanhemmilla, kouluilla, sisällön tuottajilla - kaikissa näistä on ongelmansa.

Pyrkimyksenä on selvästi luoda turvallinen ja tervehenkinen kasvuympäristö Suomen nuorisolle myös digitaalisesti, mikä sinänsä on ymmärrettävä ja kannatettava hanke. Mutta päämäärä ja keinot eivät kohtaa: sikäli, että säädös ei koske ulkomaisia palveluntarjoajia, joihin nuorisolla kuitenkin on yhä yhtäläinen pääsy, koko homma on vain tarpeetonta byrokratian kasvattamista. Ja jos toimenpiteestä seuraa, että ulkomaisiakin palveluita ryhdytään tositoimin sensuroimaan ja estämään, millä tavalla Suomen politiikka eroaa enää esim. Kiinan Suuresta Palomuurista? Ja toisaalta, on päämäärissäkin vähän ihmettelemistä, ainakin naiivin ja kritiikittömän moralisminsa suhteen.

Toki, onhan tämä vähän naurettavaa. Liittyykö hankkeeseen kenties johkin työministeriön tukityöllistämisohjelma, jolla kaikki Suomen työttömät palkataan tarkastamaan blogeja videonpätkien varalta ja jakamaan “K-7″ -leimoja?

Selväksi tuli kuitenkin se, kuinka paljon opetusministeriössä kunnioitetaan kansalaisten vapauksia myös digitaalisissa ympäristöissä. Aika vähän, näyttäisi. Pari muutakin demokratian kannalta keskeistä periaatetta, kuten prosessin läpinäkyvyys ja kansalaisten sananvapaus, taisi unohtua. Erityisen raskauttavaa tästä kähminnästä tekee se, että onnenpyörässä jaossa on palkintoina sakoista puoli vuotta vankeutta pelkästään tarkastamatta jättämisestä. Juu, ei näin.

Markus Neuvonen

Luettavaa:
8.3.2007 päivätty tiedote Valtion elokuvatarkastamon sivuilla
Laki kuvatallenneohjelmista
Roope Mokka samoilla linjoilla Julkisen tilan kanssa

Mitä äänestysvilkkauden lasku tarkoittaa?

Eduskuntavaaleissa ääntään käytti 67,9 % äänioikeutetuista. Se tarkoittaa, että 32,1 %, noin kolmasosa äänioikeutetuista kansalaisista, jätti äänestämättä. Kyseessä on laskusuhdanne, joka on jatkunut jo pitkään, ja raskaamin kuin muissa länsimaisissa demokratioissa. Mitä kaikkea näistä luvuista voidaan päätellä?

Ensinnäkin, kolmasosa kansalaisista luovutti äänensä lopuille kahdelle kolmasosalle. Kukapa kopissa numeroita nyhjätessään huomasi käyttelevänsä 1,5 ääntä? Mitä suurempi osuus jättää äänestämättä, sen suuremmaksi annettujen äänien painoarvo nousee. Puolueet, joilla on vaalipiirissä tapauskollisin äänestäjäkunta, hyötyvät suoraan antamattomista äänistä.

Syitä olla äänestämättä voi olla useita: välinpitämättömyys lopputuloksesta, olemassaolevien vaihtoehtojen yhtäläinen huonous, epäusko vaikutusmahdollisuuksiin, protestointi, ja niin edelleen. Usein päätökseen olla äänestämättä johtavat kaikki nämä syyt yhdessä, äänestäjän kokiessa, ettei hänellä ole yksinkertaisesti syytä äänestää. Tämä on protestina poliittista järjestelmää kohtaan kenties hivenen kelvoton, koska se johtaa pikemminkin vallitsevien olosuhteiden pönkittämiseen kuin muuttamiseen - tasan niin kauan, kuin enemmistö yhä äänestää.

Kiinnostuksen katoaminen politiikkaa kohtaan on silti tyhjä vastaus: päin vastoin, tutkimusten mukaan suomalaisten kiinnostus yhteiskuntaa ja politiikkaa kohtaan on ollut pitkään kasvussa, ja eurooppalaisittain korkeaa. Tämä kiinnostus vain ei kanavoidu vaaleihin, vaan muualle. Suomalaisten arvostus demokratiaa kohtaan on korkeimpia maailmassa; mistä siis johtuu, että osallistuminen sen toimintaan on jyrkässä laskussa?

Kyseessä on suhteellisen selkeä ja yksinkertainen signaali: vallitsevassa politiikassa ja sen vaihtoehdoissa on jotain sellaista, joka herättää tyytymättömyyttä kasvavassa osassa kansalaisia. Yleistystä siitä, mikä tämä tekijä on, on vaikeaa laatia, koska äänestämättä jättäneiden joukko on melko sirpaleinen. Demografisina ääripäinä mainittakoon Itä- ja Keski-Suomen maaseudulla asuvat vanhukset ja suurten kaupunkien lähiöissä asuvat toimeettomat nuoret. Vanhuksia vaivaa luottamuspula poliitikkoja kohtaan, nuorempia sekä kokemus politiikan etäisyydestä että omien vaikutusmahdollisuuksien vähäisyydestä. Samat ongelmat vaivaavat toki äänestäneitäkin; ties kuinka moni äänestää puhtaasti velvollisuudesta, ja “kunhan nyt vain jotakin”.

Politiikka ei selvästi pääse iholle, ja samaistumiskohdetta politiikasta on alati vaikeampi löytää. Ratkaisuna paisuvaan ongelmaan on tuoreeltaan esitetty vaalijärjestelmän uusimista ja demokratiakasvatuksen lisäämistä. Ensimmäinen, vaikka tervetullutta onkin, tuskin tyhjentää koko pottia, ja jälkimmäinen ratkaisu on jotenkin takaperoinen: toki demokratiakasvatus tulee tarpeeseen tilanteessa missä hyvänsä, mutta onko ratkaisuna ongelmaan todella helpompaa muuttaa kansaa kuin politiikkojen toimintatapoja ja kansalaisten osallistumismahdollisuuksia?

On kenties liian optimistista luottaa kasvatushankkeisiin äänestysprosentin nostamiseksi. Tuntuu nurinkuriselta ajatukselta, että kansan mandaatilla ratsastavilla poliitikoilla on otsaa ensimmäisenä keinona ehdottaa kansan olevan “kasvatuksen tarpeessa”, jos he osoittavat tyytymättömyyttään vallankäyttöön.

Kyseessä on erityisesti periaatteellinen ongelma. Demokraattisen tasavallan koko olemassaolo oikeutetaan alhaalta ylöspäin; poliittinen järjestelmä (puolueet, ministeriöt, vaali- ja hallintotapa jne.) ovat oikeutettuja vain kansan hyväksynnällä. Mikäli oikeutus puuttuu, kyseessä ei ole enää kansanvalta, vaan jonkin sortin diktatuuri.

Kun merkit viittaavat siihen, että tässä hyväksynnässä on jotain erimielisyyttä - kolmasosa kansasta osoittaa tyytymättömyyttä, ei pelkästään puolueita vaan koko poliitista järjestelmää kohtaan - oikea ratkaisu poliitikolta ei ole kyseenalaistaa kansalaisten mielipidettä. Jos kyseessä olisi päälle miljoonan ihmisen mielenosoitus tai addressi, luultavasti reagointi poliittisella tasolla olisi rivakampaa. Mutta äänestämättä jättäminen, melko vaatimaton ja näkymätön protesti, on helppo sivuuttaa. Varsinkin jos istuu passiivisuudesta hyötyvän osapuolen penkillä.

Politiikan tutkimuksessa puhutaan legitimaatiokriisistä silloin, kun jonkun poliittisen järjestelmän tai prosessin oikeutus tulee kyseenalaiseksi. Nyt pedattava hallitus joutuu kohtaamaan kaltevan tason - ellei peräti liukumäen - kohti hitaasti paisuvaa legitimaatiokriisiä. Nähtäväksi jää, osaavatko tulevien hallituspuolueiden poliitikot tunnistaa ajoissa tämän ongelman olemassaolon ja tarttua niihin. Edellinen hallitus teki aloitteita kansalaisvaikuttamisen parantamiseksi, toivottavasti seuraava hallitus myös ottaa näitä aloitteita kantaakseen.

Joka tapauksessa, puheet “kansan tahdosta” tapaavat nykyisin käydä kovin ohuiksi. Ratkaisuehdotuksia, anyone?

Markus Neuvonen

Luettavaa:
Presidentin puhe valtiopäivien avajaisissa
Mika Mannermaan raportti eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle
Albertinkadun ajatuspajat -raportti
Vaalit ja demokratia Suomessa, toim. Heikki Paloheimo. Wsoy 2005.

Ei iskua Iraniin! Eli onko isku ylipäätään kuviteltavissa

Bushin valtakausi on päättymässä. Silti USA:n nk. uuskonservatiivisiiven hallitsema johto puuhailee kenties viimeistä mahdollisuuttaan näyttää sotilaallista voimaansa. Edelliset voimannäytteet, erityisesti Irak, ovat seurauksiltaan osoittautuneet katastrofaalisiksi. Juuri tämän vuoksi ”neocon”:eille onkin tärkeää, että luotetaan poliittisen realismin mantraan ja isketään uudestaan. Vaikkakin miehittämiset aiheuttavat enemmän turvattomuutta kuin poistavat sitä, täytyy hallinnon jatkaa samalla linjalla. Muussa tapauksessa voimankäytön päätösvallan menettäminen merkitsisi, että ”ne” ovat voittaneet ja ”me” hävinneet. Tätä kahtiajakoa yritetään myös valitettavan usein pakottaa carlschmittiläiseen tulkintaan niin, että edellinen ryhmä olisi sama kuin ”vihollinen” ja jälkimmäinen ”ystävä” ilman poikkeuksia.

Objektiivinen kansainvälinen poliittinen arviointi on uuskonservatiivien käyttäytymismallin tapauksessa mahdottomuus. Tämä johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että itse tämän näytelmän päätähdet (kuvitelmissaan käsikirjoittajia) ovat heittäneet kansainvälisen oikeuden sääntökirjat romukoppaan. Siispä Iranin tapauksessa on käytettävä saman hallinnon viimeistä tapausesimerkkiä eli Irakin sotaa. Muutamia sodan perusteita olivat vaarallinen yksinvaltainen hallinto, todennäköinen ydinohjelma ja muut joukkotuhoaseet, aluellisen epävakauden aiheuttaminen ja vihjailtu suora yhteys syyskuun yhdennentoista iskuun. Lisäksi täyttyivät roistovaltion kriteerit, ja lanseerattiimpa jopa uusi ”pahan akseli” –luokitus. Vertaillaanpa näitä Irakin sodan perusteita Iranin tapauksen kanssa.

Keinoa puuttua jonkin vieraan valtion vihamieliseen toimintaan kutsutaan usein ”humanitaariseksi interventioksi”. Intervention tapauksessa täytyy kyseessä olla joko kansanmurhan tai vähintään etnisten puhdistusten estäminen. Sitä pidetään oikeutettuna menettelynä tapauksissa, joille on (1.) kiireellinen syy, (2.) joissa voimankäyttö on todettu viimeiseksi mahdollisuudeksi sekä (3.) sen toimeenpano on kansainvälisen lainsäädännön puitteissa legitiimiä. Irakin tapauksessa Saddamin hallinnon tiedettiin piinaavan kansalaisia ja maan alueella asuvia vähemmistökansoja. Tosin rikokset noteerattiin vasta ensimmäisen Persianlahden sodan jälkeen. Irakin intervention, joka oli erityisesti Blairille sydämen asia, syy oli ennakoiva isku, jota edeltävä diplomaattinen asetarkastus lopetettiin kesken, ja jonka myötä unilateraalisuus asetettiin USA:n ulkopolitiikan ytimeksi. Saddam löytyi kuopasta ja tuomittiin kuolemaan.

Massatuhoaseet saivat Irakin tapauksessa kasvot spektaakkelinomaisesti. Muistattehan rekat, joissa piti olla liikkuvia kemiallisten aseiden valmistustehtaita. Colin Powell näytti satelliittikuvia, joissa niiden liikkeitä seurattiin. Jopa venäläiset (!) myönsivät neuvostoaikoinaan kokeilleen tällaista ratkaisua, mutta he myönsivät myös hylänneen vaihtoehdon käsittämättömän vaarallisena ja epäkäytännöllisenä. Haukkojen harmiksi taitaa olla liian myöhäistä yhdistää Irania syyskuun yhdenteentoista, mutta sen sijaan sodan uhkaa eskaloi Iranissa toimivat radikaalit, jotka toimittavat käsiaseita (!!) Irakissa toimiville vastarintataistelijoille. Lisäksi Iranilaiset ovat rakentaneet raketteja, ja myös laukaisseet niitä avaruuteen asti, mikä on varma uhka, olihan siitä televisiossakin. Ainoastaan kiireellisyyskriteeri täyttyy Iranin tapauksessa ydinohjelman toteutumishetken lähestymisen myötä ja vain sen vuoksi. Muita perusteita ei kai ole? Krhhmöljy!!! Terveydeksi! Kiitos!

Tietenkin asiaa pitää katsoa myös siltä kannalta, että Iranin ääri-islamistinen poliittinen johto mahdollisesti näkee ohjukset ratkaisuna Lähi-itää vaivanneeseen epävakauden ongelmaan. (Edellä mainittuun poliittisen realismin ideologiaan täydellisen loogisesti sopiva kanta.) Länsimaat taas näkevät alueellisen epävakauden parhaana ratkaisuna demokratian tuomisen Lähi-itään, joskin tässä tapauksessa kyseessä lienee lähinnä vapaata markkinataloutta koskeva epävakaus. Irakiin tuotu demokratia tuntuu monien nahoissa vieläkin ja tarvitsee satojatuhansia sotilaita ylläpitoon. Uutinen siitä, että USA:n joukkojen huoltoyritysjätti Halliburton, muutti pääkonttorinsa Dubaihin, ei siis ollut mieletön yllätys. Ei huonompi sijoitusidea!

Mutta hei, olihan epädemokraattisuus yksi niin sanotun roistovaltiouden kriteereistä. Iranissa toimii erityinen islamilainen tasavalta, mikä merkitsee, että merkittävin valta on jakautunut presidentin ja ylimmän lainoppineen välillä. Vanhan kunnon ajatolla Khomeinin aikoihin jälkimmäinen oli vahvempi instituutio. Monien helpotukseksi edellisen presidentin Khatamin aikana valta taas oli keskittynyt hänen maltillisemman linjan ympärille. Tilannehan on nyt se, että 2005 valittu presidentti Ahmadinejad on jälleen vähän vähemmän maltillinen. Tästä huolimatta Ahmadinejad on valittu äänestyksellä. Olivatko vaalit demokraattiset? No ei sillä tässä tapauksessa ole niin väliä, kun ’vallatkin valitsi pienemmän äänimäärän saaneen ehdokkaan. Irak oli roistovaltio, Iran todennäköisesti myös, mutta niin olisi määritelmän mukaan USA:kin, paitsi että viimeinen on listanlaatijana jättänyt itsensä pois laskuista.

Entäpä toinen slogan: ”Pahan akseli”? Kaikennäköisiä akseleja voi aina määritellä myös mielivaltaisesti malliin ”Te olisitte nyt rosvoja, me poliiseja!” Pahan akselin sarjakuvamaisen fantastinen vastavoimahan oli surullisenkuuluisa ”Halukkaiden koalitio”, johon kuului … en muista ketä, mutta ainakin Tanska Anders Fogh (lausutaan ”fuul”) Rasmussenin johdolla, joka taannemmin törppöili huntingtonilaiset mittasuhteet saaneen pilakuvakohun keskellä.

Sota vai rauha? Lähi-idän kannalta aina välillä näyttää paremmalta, ja sitten vasta tapahtuu. Voi sanoa, että tämän kirjoittaneelta on saattanut mennä Irakin ja Iranin konseptit sekaisin, mutta sehän vain kertoo siitä, että myös inhimillisten poliittisten toimijoiden kannattaisi perehtyä tarkemmin aiheeseen. Ainakin sen kannalta, ettei sattuisi mitään Paavo/Anneli –sotkun vertaista. Yhdysvaltojen kannalta tilanne ei kuitenkaan ole vailla toivoa. Demokraatit hallitsevat onneksi niukasti molempia edustajainhuoneita, ja hehän ovat perinteisesti olleet vähemmän kärkkäitä sotimaan. Tämä ei kuitenkaan povaa ongelmatonta tulevaisuutta Iranille ja muulle Lähi-idälle (ks. esim. http://www.slate.com/id/2160745/ ). Ei kannata yllättyä, jos rytisee.

Don’t push the button!

Eero Kaila

Lukemista:
Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin käsikirja. Otava.
Mikko Yrjönsuuri: Roistovaltion raunioilla. Gaudeamus.
+ Nasrin Alavi: Me olemme Iran. Avain.

Vaalit ovella: Julkinen tila herää

Julkisen tilan laukaisu viivästyi yhden sitkeän influenssan ja kiireisen maaliskuun alun verran, mutta saimme vihdoin toimituksen organisoitua. Tästä eteenpäin päivitystiheys tulee olemaan sellaista yhtä-kahta postausta viikossa, mahdollisesti useamminkin. Luvassa on tiukkaa analyysiä ja purevia haastatteluita mielenkiintoisista asioista, ja jos toimituksessa löytyy intoa, myös kirja-arvosteluja. Tarkoituksena on jatkuvasti kehittää ja laajentaa Julkisen tilan toimintaa, eli kenties tulevaisuudessa saadaan kehiin myös pod- ja vodcastinä toteutettua materiaalia, esimerkiksi keskusteluohjelmaa.

***

On tavallaan hyvä että Julkinen tila avautuu kunnolla vasta nyt vaalien aikaan ja suurelta osalta niiden jälkeen. On erinomainen sauma päästä tarjoamaan vastalääkettä vaalikrapulaan: useat ensimmäistä kertaa äänestäneet ovat juuri kokeneet ensimmäisen pettymyksensä siihen, ettei äänestämänsä ehdokas päässytkään läpi - ja toistaalta siihen, kuinka vieraannuttavaa onkaan äänestää jotain ventovierasta vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Jos mahdollista, yritämme saada haastattelun ensiäänestäjältä.

Samoin monet ensimmäistä kertaa ehdolla olleet kokevat ensimmäisen pettymyksensä siihen, kuinka epätasaisesti puoluekoneistot heitä kohtelevat niin vaaliavustusten kuin esillepanon suhteen. Vaalitapamme suosii ääniharavointia, jolloin ne, joilla jo valmiiksi on kaikki poliittisen järjestelmän hyvä ja kaunis, saavat kaiken kerman päältä. Puolueet taktikoivat entistä häikäilemättömämmin myös julkisuuden henkilöillä.

Monessa puolueessa kyseessä on ns. kahden kerroksen väkeä -tarina. Voi olla palkitsevaa kuulla kokemuksia vaalikampanjoinnista ehdokkaana itse olleilta, joten ensimmäiset vieraskynät pyytänemme tällaisilta henkilöiltä. Mielenkiintoista olisi kuulla, miten valmiiksi poliittiseen eliittiin kuuluvan kampanjointi eroaa rivikansalaisesta senaattoriksi yrittävän ponnisteluista.

***

Vaalimainonnan määrä on olut huikea tänä vuonna - ja suoraan kääntäen verrannollisesti, asiasisällön määrä mainoksissa on ollut pohjalukemissa. Niin eturyhmät kuin kansalaisjärjestöt ovat osallistuneet aktiiviseen mainostaisteluun, esimerkiksi Greenpeace sekä SAK. Myös oikeusministeriö on nähnyt kovasti vaivaa aktivoidakseen kansalaisia käyttämään ääntään.

Ilmiöinä mielenkiintoisia ovat olleet mm. se, miten aggressiivista kamppailu mainoksista on ollut: esimerkkinä Kokoomuksen hyökkäys SAK:n provokaatiota kohtaan. Kenties soveliaampaa ollut, että retaliaation olisi hoitanut esimerkiksi EK tai STK, eli saman poliittisen tason toimijat? Nyt lähinnä näytti siltä, että “se koira älähti, johon kalikka kalahti”.

Mainoskampanjoiden sisällöt ovat vaihdelleet suuresti, ja asiaa niissä on ollut tuskin nimeksikään.

SDP hyökkää kampanjassaan pikkuporvarillista irvikuvaa vastaan ja siten yrittää luoda yhteisyyttä mielikuvalla yhteisestä vihollisesta. On vaikea kuvitella, mitä hyötyä voi tällaisesta vihollisuuksien lietsomisesta olla.

Keskustan “vähän kuin itseäsi äänestäisit” -kampanja nojaa vahvasti henkilöityyn politiikkaan ja ääniharavointiin, erityisesti Vanhasen ja Saarelan äänillä. Tämä strategia yhdistettynä kyseisten kahden ministerin ylimieliseen ja kansalaismielipidettä halveksuvaan asenteeseen ja toimintatapaan on vähintäänkin ristiriitaista.

Kokoomuksen mainoskampanjassa yritetään luoda mielikuvaa pehmeistä arvoista LSD-hallusinaatioilla, oravilla ja 1950-lukunostalgialla. Kuten Julkisen tilan toimituksen kokouksessa huomautettiin, kampanjan “hullunkuriset perheet” tai “Musta Pekka” -teema hyökkää alentuvalla moralismilla ja irvikuvilla oikeastaan kaikkia muita kohtaan paitsi valkoihoista, porvarillista miestä.

Vihreillä ei ole juurikaan koko puolueen mainoksia, mikä vahvistaa lähimmä mielikuvaa linjattomuudesta. Vihreitä kuulee syytettävän usein tuuliviiripolitiikasta, mikä voi olla oireellista sille, että puolue kieltäytyy omaksumasta roolia oikeisto-vasemmisto -akselilla, jonka mukaan muut puolueet ovat järjestäytyneet. Kaikista omituisin kuriositeetti on, että yksityisautoilua vastustavan puolueen vaalikampanjassa voi voittaa hybridiauton käyttöönsä. Vasemmistoliiton vaalikampanja on keskittynyt pitkälle pelastautumisyrityksiin Suvi-Anne Siimeksen “vaalikirjan” jäljiltä, mikä tarkoittaa pitkälle hampaatonta kampanjaa ja matalaa profiilia. Kristillisdemokraatit saarnaavat paternalismia ja ovat valmiita lyömään Raamatulla kuten aina, Perussuomalaiset ratsastavat rotuvihalla ja iskelmällä, ja RKP:n kampanjasta ei edes pakkoruotsin suorittanut saa selvää.

Kysymys kuuluu: mihin putosi argumentit ja asiakysymykset vaalimainonnasta? Lisäksi mielenkiintoinen kysymys on, kuinka paljon mittava mainoskampanjointi nostaa yksittäisen äänen hintaa.

Puolueet eivät ole voittoa tuottavia yrityksiä, eli kaikki niiden kuluttama varallisuus tulee jostain ulkopuolelta: valtiolta (ja siten veronmaksajilta), jäseniltä, lahjoituksina yrityksiltä ja yksityishenkilöiltä, sekä luultavimmin erilaisista omistuksista (toimitilat, osakkeet?). Tavalla tai toisella kaikki raha, mitä puolueet kampanjointiin törsäävät, on lopulta tavallisen kuluttaja-kansalais-veronmaksajan taskuista.

Mielenkiintoinen ajatuskoe onkin, minkä puolueen ääni on sinällään edullisin kansalaisille - ennen kaikkea mielenkiintoinen siksi, että samalla tulee kysyneeksi, miksi puolueiden, valtion ja kansalaiste rahat menevät niinkin luovasti sekaisin keskenään? Miksi vaaleista on tullut tulonsiirto kansalaisilta mainostoimistojen omistajille?

Huomio: uudet versiot Käsikirjasta

Teimme verkkoyleisöä varten tietokoneelta helpommin luettavan version, ja toisaalta version niille, jotka haluavat printata omansa (ei kokomustia kansia, taitettuna A4:ään sivumäärän vähentämiseksi jne.). Versiot löytyvät navigointipalkissa olevalta sivulta